23.4.2025
Kuinka monia linssejä meillä onkaan peittämässä todellisuutta. Näemmekö oikeastaan yhtään mitään oikein, vai elämmekö kuin peilitalossa, missä kaikki peilit heijastavat vääristynyttä kuvaa takaisin. Kuin hevoset laput silmillä, näemme vain kapean kaistaleen suoraan eteenpäin. Ankeaa, harmaata maisemaa. Värit kuuluvat johonkin toiseen todellisuuteen. Voinko luottaa yhtään siihen, mitä näen tai koen, vai onko se kaikki häpeän värittämää.
Haluaisin tehdä asioita, mutta en oikeastaan edes tiedä mitä haluaisin tehdä. Lamaannus on tuttu olotila. Voidaan istua tässä, tässä on hyvä. Ei nyt kannata mitään, koska syyt x, y ja z. Mitään ei kannata edes kokeilla. Haluaisin innostua. Mistä tahansa. Jostain päättömästä. Tuntea eläväni. Nähdä kaikki värit. Potkaista hajalle sen oven, joka on minut taakseen sulkenut.
Haluaisin nähdä myös muut ihmiset “oikein”. Sellaisena kuin he ovat. Sellaisena kuin minä olen. Uteliaasti. Ilman että alitajuinen koneisto haistelee ilmapiiriä ja sopeuttaa minun käytöstäni sen mukaan, mitä kuvittelen toisen haluavan. Ei sellainen ole totta. Sellainen on raskasta. Minä haluan olla minä ja antaa toisellekin vapauden olla. Haluan riisua tämän painavan haarniskan yltäni, koska olen lopen kyllästynyt raahaamaan sitä mukanani joka paikkaan.
Enpähän ole tullut ajatelleeksi asiaa näin. Saamattomuutta voi nyt hyvin perustella iällä, en viitsi en jaksa eikä tarvitse tuntea häpeää. Toiseen ihmiseen silmäyksen luominen märittelee henkilön kerrasta. Malttaisimme pysähtyä ja antaisimme enemmän aikaa niin saattaisimme yllättyä ja jopa hävetä miten väärin tulkitsimme tämän henkilön.